Näin meitä kusetetaan. Osa 2. Kilpailukyvyttömyydestä

Suomen taloudelliset ongelmat johtuvat kilpailukyvyn puuttumisesta. Me olemme lirissä, koska työn yksikkökustannus on liian korkea. Tarvitaan joko palkka-ale, tuottavuusloikka tai sisäinen devalvaatio.

Ja paskat.

Suomen taloudelliset ongelmat johtuvat murroksesta, yleismaailmallisesta taantumasta, Euro-alueen lamasta – toisin sanoen siitä, että vienti ei vedä. Vienti ei vedä, koska yleismaailmallinen taantuma, Euro-alueen lama ja Venäjä-pakotteet. Kyllä, tämä oli hieman tauntologiaa, mutta talous yleensä on. Työn yksikkökustannus on tilastollinen harha. Melkein ikävintä mitä nyt voitaisiin alkaa tehdä, on devalvoimaan sisäisesti, joka olisi hieman sama, kuin hoitaisi päänsärkyä murtamalla polvilumpion – kyllä ne pikkukivut unohtuvat, kun tulee isompia ja vakavampia tilalle.

Mutta puretaanpa tämä kusetus, että ahneet työläiset ahneudellaan aiheuttavat Suomen ahdingon.

Jos mennään puhtaisiin tilastoihin, niin vuonna 2013 Suomessa palkat ja työvoimakustannukset olivat EU-maiden jaetulla seitsemännellä sijalla – yhdessä Saksan ja Irlannin kanssa. Vuonna 2014 Maailman talousfoorumi valitsi Suomen maailman kolmanneksi ja Euroopan ensimmäiseksi kilpailukykyisimmäksi maaksi. Vuoden 2013 jälkeen Suomessa on tehty vain inflaation alle jääneitä palkkasopimuksia (TysKa), joten reaaliansiot eivät ole ainakaan Suomessa nousseet. Saksan ja Irlannin tilanteeseen en ole perehtynyt.

Eli miten voi olla mahdollista, että ahneet työläiset olisivat kahdessa vuodessa romahduttaneet Suomen kilpailukyvyn? Ei se olekaan.

Senpä takia Eteläranta (eli Elinkeinoelämän kes-kusettaja-liitto) yhdessä tutkimuslaitostensa ja tukijärjestöjen kanssa lanseerasivat uuden termin; työn yksikkökustannus. Työn yksikkökustannus on Eevalle, Etlalle ja Etelärannalle lähes lottovoitto. Siinä Suomella on ongelmia, siinä ovat sanat työ ja kustannus, joten Voilá, meillä on todiste, että kaikki on duunarin vikaa.

Tosi asiassa työn yksikkökustannus ei varsinaisesti liity kansantalouteen saati työntekijöiden palkkoihin oikeastaan millään tavalla. Kyseessä on kahden tilaston ristiin vertailu, eli verrataan työntekijöiden palkkoja, sekä työtuntien ja bruttokansantuotteen suhdetta. Ensilukemalta varmasti vaikuttaa hyvältä, ensin selvitetään työn hinta ja sitten kuinka paljon työtä on tarvittu bruttokansantuotteeseen. Ongelmaksi tulee linkki bruttokansantuotteen kanssa. Bruttokansantuote, kavereiden kesken BKT, kun muodostuu kaikista palveluista ja tavaroista, jotka kansan on tuottanut ja myynyt. Toki, siis jos palkallista työtä lisätään, BKT nousee, koska työläiset ostavat palkallaan tavaroita ja palveluita. Mutta vaikka koko Suomi lähtisi nyt talkoohengessä lappiin kaatamaan petäjää ja tekemään lankkua, niin se ei vaikuttaisi BKT:hen tuon taivaallista. Ei, ennen kuin ne lankut on myyty.

Yhteiskunta sopimuksessa tarjotut vaihtoehdot ovat siis myrkkyä. Palkka-ale romahduttaisi kotimarkkinat, joka on tuhoisaa etenkin kun ulkomarkkinatkaan eivät vedä. Työajan pidentämisellä taas ei ole mitään vaikutusta, elleivät markkinat ala vetää.

Työvoimakustannukset muodostavat palvelualoilla yrityksen menoista noin 8-10 prosenttia. Alkutuotannossa osuus voi nousta 14–16 prosenttiin. Kuvitellaanpa, olet ostamassa pöytää, joka maksaa 99,95 euroa, summasta noin 10 euroa on työvoimakustannuksia. Nyt viiden prosentin alennus työvoimakustannuksiin tarkoittaisi, että pöytä voitaisiin myydä 99,45 eurolla. Niin, että voisikohan yritykset – ja kannattaisikohan heidän – hakea niitä säästöjä jostain muualta kuin työntekijöiden selästä – sillä sieltä ei enää hirveästi ole annettavaa.

Jyri Häkämies nosti tiistaina 4.8 esiin, että Suomessa tehdään vähiten töitä Euroopassa. Niin. meillähän on jo 10 prosentin työttömyys. Että mitä jos saataisiin nämä ihmiset töihin ensin. Tämä Eurostatin tilasto oli sikälikin ongelmallinen, että tilastossa huomioitiin vain kokoaikaiset työntekijät ja heidän toteutuneet viikkotyöajat. Jos vertailussa olisi ollut koko käytettävissä oleva työvoima, olisi supertyöttömyyden Etelä-Eurooppa muuttanut tilannetta. Mutta olkoon nyt esimerkkinä, siitä miten Etelärannasta huudellaan ja haetaan vahvistusta omille valheille, vaikka kuinka puolivillaisesta tilastosta.

Puheisiin devalvaatiosta, niin sisäisestä, kuin kaikesta muustakin kannattaa suhtautua äärimmäisen kriittisesti. Vaikka meillä olisikin käytössä oma – devalvoinnin mahdollistava – valuutta on se aina riski peliä. Aika kultaa muistot, mutta 90-luvun velallisista tuskin kukaan muistaa hyvällä, sitä kun markka ”laskettiin” ”kellumaan”. Sisäinen devalvaatio taas käytännössä tarkoittaa työttömyyden tarkoituksellista nostamista, jotta työmarkkinoille saadaan ylitarjontaa, jotta työnhinta laskee.

Kilpailukyvyttömyyteen halutaan väkisin hakea syy ahneista työntekijöistä. Mieluiten vielä niistä toisista ahneista työntekijöistä, jotta työläiset eripurautuisivat, eivätkä tekisi yhteistyötä. Työläisellä kun ei ole muuta voimaa, kuin joukkovoima. Ilman sitä he ovat viittä vaille orjuudessa.

Rakkaudella,
Setä