Saadaan mitä ansaitaan

Tämäkin blogi, kuten kaikki LiittoX-blogit, sisältää vain kirjoittajansa mielipiteitä ja esitetyistä mielipiteistä on vastuussa vain ja ainoastaan kirjoittaja itse. Tässä tapauksessa Isto ”Setä” Yrjönen.

Huomenna, perjantaina, kokoontuu Metallin valtuusto lyömään viimeisen pisteen jo vuoden kestäneelle työmarkkinapoliittiselle tragikomedialle, joka tällä hetkellä kulkee nimellä KiKy – eli kavereiden kesken kilpailukykysopimus.

Matkan varrella monelta on unohtunut, että kilpailukykysopimusta – tai alkujaan yhteiskuntasopimusta – ei olisi edes pitänyt tehdä. Stubb sanoi tasan vuosi sitten, että ay-liikkeelle ei heru lisäaikaa ja jos valmista ei tule säädetyssä ajassa, niin hallitus tekee omat ratkaisunsa. Joita sitten pääministerin ”puuhatunnilla” syyskuussa esiteltiin. Lomarahoista 30% pois, sunnuntailisä pois, helatorstai palkattomaksi vapaapäiväksi, vuosilomiin 6 viikon maksimiraja, ensimmäinen sairauslomapäivä palkattomaksi ja mitä niitä nyt olikaan. Työnantajienhan ei olisi kannattanut koko neuvotteluihin lähteä, koska hallitus oli antamassa niin paljon hyvää, että neuvottelu teitse sitä ei olisi saanut ikinä. Vielä, kun paikallinen sopiminen oli menossa lakiin, eikä työsopimuksiin, niin on suoranainen ihme, että Metallin valtuustolla on huomenna mitään mistä äänestää.

Tavallaan, äänesti Metalli huomenna puolesta tai vastaan, niin me saamme mitä ansaitsemme. KiKy on joka tapauksessa pakkolakeja parempi. Vaikka pamilaisia ja pamilaisilla aloilla työskenteleviä olikin erittäin kiitettävästi Rautatientorilla osoittamassa mieltään 18.9.2015, ja varmasti yhtä lukuisasti ympäri tasavallan, niin kuinka monta kioskia, kauppaa, ravintolaa oli tuon mielenosoituksen ajan kokonaan suljettu. Oma kauppanikaan ei ollut – vaikka minä olen sen toimipaikkakohtainen luottamusmies.

Rehellinen kysymys. Olisiko meillä ollut järjestöllisiä valmiuksia vastustaa pakkolakipakettia?

Voidaanhan me vedota kansainvälisiin sopimuksiin, sivistysvaltion periaatteisiin ja tarvittaessa vaikka Herran Jeesuksen opetuksiin. Mutta, kun tämä meidän nykyhallitus tutuksi tullut huonoista valmisteluista, asiantuntijoiden arvioiden ohittamisista, veronkiertoepäilyistä, sopimusten ratifioimatta jättämisistä (ILO 169), valehtelusta ja perustuslakien vastaisten lakien valmistelusta. Niin huonostihan siinä olisi käynyt. Vaikka lakipaketit olisikin joskus jotenkin saatu EU:n tuomioistuinten avulla kumottua, niin vahinko olisi ollut jo tapahtunut.

Huomenna saa pisteen historiallinen päätös.

Historiallinen siinä mielessä, että yhtä rajuihin työehtojen heikennyksiin ei ole koskaan Suomen historiassa ammattiyhdistysliike suostunut. Mutta historiallinen myös siinä mielessä, että kertaakaan sotien jälkeen ei Suomessa ole ay-liike joutunut neuvottelemaan yhtä huonoista asemista. Porvarihallitusten kanssa on neuvoteltu ennenkin, mutta koskaan ennen ei ole Keskusta ollut näin kaukana alkiolaisuudesta, eikä Kokoomus näin syvällä neoliberalismin vapaana myrskyävissä ja sääntelemättömissä merissä.

Tämä neuvottelupolku on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Sen aikana saatiin kuopata Uusi keskusjärjestö –hanke ainakin toistaiseksi lopullisesti, kun ammattiliitot joko lähtivät mukaan yksitellen tai irtaantuivat yksitellen. Liittokenttä jakaantui kahteen leiriin – toisessa laidassa JHL, joka kovimmat iskut vastaanottavana kihlautui kuitenkin ensimmäisenä ja toisessa laidassa AKT, joka ei kihlaudu koskaan. Siihen väliin jäimme me, PAM, joka ensin sanoimme ei, sitten sanoimme juu ja sitten sanoimme ei ja sitten sanoimme juu. Äänestysten jälkeen toki, mutta yhtälailla. Tämä raivostutti monet liitot. Ei pelkkä soutaminen ja huopaaminen vaan etenkin ehdolliset päätökset.

PAM lähtee mukaan, jos PAMIn tiukkoihin ehtoihin suostutaan.
PAM lähtee mukaan, jos Metalli lähtee.

Ensimmäinen katsottiin iltalypsyksi, toinen paineiden kasaamiseksi Metallin harteille. Itseäni ei sinänsä tuo ensimmäinen häiritse. Minua häiritsee vain se, että mikä oli kilpaileva ehdotus. Monesti demokratian kannalta on yhtä tärkeää tietää hävinnyt kuin voittanutkin ehdotus. ”Me leikkaamme sinulta jalan irti” ei kuulosta enää niin pahalta, jos tietää, että vaihtoehtona oli ”me leikkaamme sinulta molemmat jalat ja munan irti”. Nyt me tiedämme vain, että PAM lähti mukaan vain tiukoilla ehdoilla. Oliko toinen vaihtoehto, että lähdemme ehdoitta, vai että emme lähde ollenkaan. Toistan itseäni, mutta tämän tietämine olisi äärimmäisen tärkeää, jo pelkästään, että voi aidosti arvioida PAMin päätöksen yhdenmukaisuutta omien näkemysteni kanssa. PAMin hallitus kuitenkin edustaa myös minua.

Toinen onkin jo ongelmallisempi. Kyseisenä perjantain aamuna hieman alle viikko sitten alettiin kunnolla kasaamaan paineita. Ensin SAK totesi, että kattavuus on riittävä, jos PAM ja Metalli ovat mukana. Sitten PAMin hallitus päättää puolimaraton istunnon jälkeen heittää Mustan Pekan Metallille ja olla mukana vain jos Metalli lähtee mukaan (edelleen äänestyksen jälkeen, edelleenkään kertomatta mikä oli hävinnyt kanta – mukaan ehdoitta, vai ei mukana millään ilveellä). Tässä päätöksessä on ongelmallista se, että avoimesti luovutettiin päätösvalta liiton omista asioista Metallille. Minun ja minun edustamieni työntekijöiden työehdoista siis vuoteen 2019 asti päättää Metallilliitto. Ja minä olen kaupassa töissä. Toinen ongelma on se, että meillä on nyt aika julmettu korttitalo pystyssä. Noin miljoonan palkansaajan lähitulevaisuus on nyt reilun 50 valtuutetun harteilla.

Tämä lienee jo epäinhimmilistä. Sosiaalisessa mediassa haikaillaan näiden ihmisten sähköpostiosoitteita, yhteystietoja ja kehotetaan lähettämään terveisiä. Mikä on paitsi kiusaamista, myös toisen järjestön sisäisiin asioihin puuttumista ja täten tuomittavaa. Emme mekään suvaitsisi, jos PAMin autonomiaa pyrittäisiin rikkomaan.

Huomenna tehdään historiallinen päätös. Oli se päätös puolesta tai vastaan, se on historiallinen ja me saamme mitä ansaitsemme.

Miksi KiKystä edes äänestetään? Kysymys on hyvä, mutta tärkeämpi kysymys on, onko KiKylle ollut vaihtoehtoa?

Yleislakko ja hallitus alas? Järjestetään uudet vaalit, joissa edelleen Keskusta ja Kokoomus voivat muodostaa kahden keskeisen hallituksen ottamalla mukaan yhden tai kaksi apupuoluetta. Perussuomalaisista ei takuu puolueeksi ole, mutta vastustaisivatko Vihreät kokoomuksen talouspolitiikka? Tuskin. Vihreät ovat hyvässä (arvoliberaalius) ja pahassa (talousliberaalius) puhdas liberaalipuolue. Se, että kyykyttääkö sinua pyöreähkö ravimies vai sliipattu cityvihreä on lopulta aivan sama. Loppu tuloksena olet kyykyssä.

Yleislakko? Riittääkö ay-kentällä rahkeet ja etenkin solidaarisuus pysäyttämään Suomen? Vientialoilla riittää rahkeet, mutta riittääkö solidaarisuus taistella niiden asioiden puolesta, jotka eniten koskisivat palvelu- ja julkisensektorin aloja. Olisiko satamat kuinka monta viikkoa kiinni, että Sari Sairaanhoitajan sunnuntailisä saadaan pelastettua? Tai että Kerttu-Siiri Kunnansihteerin 7. ja 8. kesälomaviikko.

Ei neuvotella! Jos me emme neuvottele nyt, niin neuvottelemmeko me enää tulevaisuudessa. Yleissitovuuden poistaminen, paikallinen sopiminen ja monet muut painajaiset kävisivät varmasti toteen. Kerran menetettyä on vaikea saada takaisin.

Mikä tärkeintä, pystyimmekö me missään vaiheessa aidosti haastamaan hallituksen lietsomaa kriisitietoisuutta? Pystyimmekö me tarjoamaan varteen otettavaa vaihtoehtoa yhteiskuntasopimukselle?

Jos KiKy tulee, se tulee koska sen me ansaitsemme. Jos KiKyä ei tule, tulee luultavasti liittokierrokset, joilla me saamme vain sen mitä me ansaitsemme.

Nyt on peiliin katsomisen paikka. Meidän tulee miettiä miten me estämme sen, että olemme tulevaisuudessa  tällaisessa tilanteessa?

Kolmen kärki. Aidot vaihtoehdot.

Valtion tuloveronkevennys ei koske köyhiä, eikä pienpalkkaisia. Miten tämä saadaan yleiseen ymmärrykseen. Miten saadaan tuloveron kevennykset muutettua kulutusverojen kevennyksiksi, jotka lisäisivät kotimaista kysyntää ja kulutusta.

Työtä ei ole enää samalla tavalla kuin vielä aikaan ennen. Tuotantomäärät ovat kasvaneet, tuotanto on tehostunut. Pelloilla ei näe enää miestä kuokan varressa, viikatetta ei nykynuori miellä työvälineeksi vaan kuoleman symboliksi. Robotit ovat korvanneet käsivarret tuotantolinjoilla ja automatisaatio valvonnan tarpeen. Työtä ei enää ole ja jos onkin sitä ei enää tule niin kuin aikaan ennen, joten niukat resurssit on pyrittävä uudelleen jakamaan. On mentävä kohti lyhyempää työviikkoa, kuuden tunnin työpäivää. Kun työ jaetaan tasaisesti, sitä riittää enemmälle. Mitä useampi on töissä, sitä pienemmät ovat työttömien aiheuttamat kustannukset valtiolle.

Ja se mikä nitoo tämän kaiken yhteen. Järjestöllisen valmiuden kehittäminen. On poltettava rasvat koneesta ja alettava vaatia. Ei riitä pelkkä ei’n sanominen, ei kaiken vastustaminen. On tuotava järjestöt lähelle kenttää, lähelle jäsentä – tarjottava jotain minkä puolesta kamppaillaan yhdessä. Tiivistettävä rivit ja palautettava työväenliikkeen moraalinen oikeutus – heikomman puolesta kamppailu.

Hallitus on toimillaan tarjonnut työväenliikkeelle shokkiherätyksen, tästä tilaisuudesta on nyt otettava koppi.

Toivon kahta asiaa. Että tämä helvetin KiKy nyt viimein hyväksyttäisiin ja että emme koskaan enää joudu tilanteeseen, jossa joudumme tekemään yhtä huonon ratkaisun.

KiKystä huolimatta koko työväenliikkeen on lähennyttävä ja alettava tekemään yhteistyötä. Kävi sopimuksen kanssa kuinka vain, niin prosessin aiheuttamat haavat on nuoltava, leuka nostettava ja ylpeästi marssittava kohti uusia myrskyjä. Oikeisto hegemonia on murrettava, se on työväenliikkeen tehtävä. Ja sen voimme tehdä vain yhdessä.

Uskokaa pois. Vaihtoehtoja on. Ne on vain tuotava esiin.

Rakkaudella Teidän,
Isto-Setä